Pintahalo

Jääsumuhalot ovat Fennoskandiassa ja eräillä muillakin napakalotin alueilla tavanomaisia talven ilmiöitä, mutta täällä Englannissa en ole moisia ainakaan vielä tavannut. Kuitenkin, tammikuun puoliväliin osuneen kylmän sään jakson aikana näin kahtena perättäisenä aamuna 22 asteen renkaan nurmikentän pintaan tiivistyneessä kuurassa. Omassa lajityypissään tämä oli ensimmäinen havainto minulle, vaikka kuura sinänsä ei aivan ennenkokematon sääilmiö täällä olekaan. Suomessa vastaavia haloja olen toki nähnyt.

22 asteen halorengas nurmikentän pinnassa. Pinottu kuva, lisäksi käsitelty
epäterävällä maskilla kontrastin lisäämiseksi.

Ensimmäisellä kerralla en liikkeelle lähtiessäni ollut huomannut ottaa parempaa valokuvauslaitteistoa mukaani (kukapa nyt tennistä pelatessaan järjestelmäkameraa tarvitseekaan?). Kännykkäkameralla yritin pintahaloa dokumentoida, mutta eihän siitä mitään tullut. Onnekseni seuraava aamu oli ihan yhtä kylmä, ja sain toisen mahdollisuuden. Myös järjestelmäkameralla tulokset olivat jäädä kovin laihoiksi. Muutamissa kuvissa näkyy, jos osaa katsoa, heikko aavistus pintahalosta horisontissa siintävän metsän edustalla, mutta pääosin irtokiteisenä näkynyt halo vain muutaman metrin etäisyydellä ei kuvissa toistu lainkaan. Lopulta päätin ottaa runsaan määrän kuvia ja pinota ne jälkeenpäin tietokoneella yhdeksi kuvaksi. Tällä menetelmällä sain halon puolittain edustavasti ja tunnistettavasti esiin, vaikkakaan ei tuo lopputulos missään nimessä visuaalista vaikutelmaa vastaa. Silmällä elävässä tilanteessa katsottuna halo muodostui huomattavan selvästi kirkkaista ja kauniin värisistä valopisteistä halorenkaan kehällä. Pinotussa valokuvassa valopisteitä on paljon enemmän, mutta ne ovat himmeämpiä.

Tekokuiden tunnistamisesta

Pohjoismaiden suurimmassa tähtitiedelehdessä eli Tähdet ja avaruudessa esiteltiin pari vuotta sitten Heavensat-tietokoneohjelmaa, joka tarjoaa kertakaikkisen hyödyllisiä työkaluja satelliiteista ja tekokuista kiinnostuneen tähtiharrastajan käyttöön. Itse en tosin sellainen ole, paitsi vähäisessä määrin. Kvadrantidien meteoreja valokuvista etsiessäni löysin sen verran runsaasti satelliittien tekemiä viiruja, että päätin kerrankin ottaa härkää sarvista ja selvittää mitä tekokuita kuvissani näkyy. Kuvat oli siis otettu aamulla 4. tammikuuta Readingin kaupungin liepeillä.

Niinpä asensin em. Heavensat-ohjelman kotitietokoneelle. Saman tien jouduin tekemisiin Amerikan Yhdysvaltain viranomaisten kanssa, sillä ohjelma vaatii toimiakseen tiedon Maata kiertävien satelliittien kulloisistakin rataparametreista. Näiden tietojen saamiseksi rekisteröidyin space-track-sivustolle, ja sain käyttäjätunnuksen rataparametritietojen lataamiseksi parin päivän viiveellä.

Yhdestä kuvasta löytyi kaksikin satelliittia, jotka molemmat näkyivät Ison Karhun tähdistön alueella lähellä taivaanlakea. Näistä toisen kirkkaus heilahteli muutaman sekunnin jaksolla, kun taas toisen kirkkaus näyttäisi pysyvän melko vakaana. EXIF-tietojen mukaan tämä kuva on otettu 5:40.

Kaksi tekokuuta Otavan ympärillä.

Jokunen hetki meni tietokoneen ääressä, ennen kuin pääsin edes jossain määrin jyvälle Heavensatin toiminnasta. Aluksi yritin selvittää kuvassa näkyvien satelliittien nimet suodattamalla tietokannassa mukana olevia satelliitteja havaintohetken ja korkeuskulman avulla, mutta tämä lähestymistapa osoittautui melko nopeasti toivottomaksi. Satelliitteja ja muuta romurautaa on kiertoradalla niin paljon, että jo muutaman minuutin aikavälillä taivaanlakea hipovien satelliitien lukumäärä on useita kymmeniä.

Vaan sitten hoksasin klikata ohjelman tähtikarttanäkymän päälle, minkä jälkeen tekokuut tulivat tunnistetuksi melkein itsestään. Erityisen käteväksi osoittautui aikaliukuja-toiminto, jonka avulla tekokuun piirtämää viirua valokuvassa pystyi suoraan vertaamaan kunkin tekokuun simuloituun liikerataan tähtitaivaalla. Saamieni tietojen perusteella olen melko varma, että kuvassa näkyvistä satelliiteista vilkkuvampi on Yhdysvaltain puolustusvoimien meteorologinen satelliitti DMSP 5D-2 F8, ja se toinen on aikanaan tähtitaivaan infrapunasäteilyä mitannut IRAS (Infrared Astronomical Satellite). Molemmat satelliitit lähetettiin kiertoradalle jo 1980-luvulla, ja ne ovat jo kauan olleet museotavaraa.

Kuvassa näkyvät satelliitit kiertävät planeettaamme 800-900 kilometrin korkeudessa, ja yksi kierros vie aikaa reilut sata minuuttia. Eräässä myöhemmin ottamassani kuvassa näkyy jonkin verran matalampaa (alle 600 km) rataa kiertävä satelliitti CZ-2C R/B, joka ymmärtääkseni on kiinalaista alkuperää.

30 kvadrantidia

Myös tammikuun alussa näkyi runsaasti tähdenlentoja, olihan kvadrantidien l. bootidien vuotuinen meteoriparvi tuolloin aktiivinen. Parven ennustettu maksimi osui kuun neljännen päivän aamuun kello 7.20 Greenwichin aikaa. Maksimin ajankohta oli siinä mielessä tänä vuonna erityisen otollinen, että aamunkoitteessa (toisin kuin illan pimetessä, kts. kahden vuoden takainen blogipostaukseni kvadrantidien meteoriparvesta) parven säteilypiste on erittäin korkealla taivaalla. Kaiken lisäksi aamuinen taivas oli tammikuun alkupäivinä kuuton.

Hyvällä meteorihavaitsijalla on myös onni puolellaan, ja siniaallon tapaan vaihtelevat Berkshiren sääolosuhteet sattuivat selkeään vaiheeseen sopivasti kolmannen ja neljännen päivän väliseksi yöksi. Nousin sängystä viiden aikoihin ja tallustelin lämpimästi pukeutuneena kameroineni n. kilometrin päähän kotoani samalle havaintopaikalle, jolla kolme viikkoa aiemmin katselin geminidejä. Yön ensimmäinen kvadrantidi näkyi jo kotipihasta lähtiessäni, ja kävelymatkan aikana näin jo toisenkin.

Yksi kolmestakymmenestä näkyy lyhyenä viiruna Karhunvartijan tähdistössä.

Totuttuun tapaan pyrin saamaan meteoreista myös valokuvamateriaalia. GPS-moduulin paristo valitettavasti ehtyi jo parinkymmenen minuutin valokuvailun jälkeen, ja jouduin loppuajan pärjäilemään perinteiseen tapaan seurantalaitteetta. Tämä nyt on meteoreja kuvattaessa ongelmista pienin. Suurempi ongelma oli se, että taivaalla näkyvät meteorit olivat pääsääntöisesti himmeitä ja myös kovin nopeita, eivätkä sen vuoksi tarttuneet valokuviin aivan yhtä hyvällä prosentilla kuin joulukuiset geminidit. Onneksi meteoreja kuitenkin näkyi melko runsaasti, oikeastaan paljon runsaammin kuin uskalsin etukäteen odottaa. Jälkikäteen löysin valokuvistani parikin kvadrantidia.

Likimain samat tähdet kuin edellisessä kuvassa, mutta tähdenlento näkyy nyt eri kohdassa.

En ollut erityisen hyvin valmistautunut havaintoretkeeni, minkä vuoksi aamunsarastus pääsi yllättämään. Puoli seitsemästä alkaen itätaivas alkoi häiritsevästi vaaleta, ja katsoin parhaaksi laittaa pillit pussiin varttituntia myöhemmin. Ehdin viettää havaintopaikalla tunnin ja vartin, ja siinä ajassa näin kolmekymmentä meteoria. Näistä varmaan ainakin puolet (subjektiivinen muistikuviin perustuva arvio, en niin tarkkoja muistiinpanoja näkemästäni tullut tehneeksi) näkyi kohtalaisen lähellä (sanotaan 30 asteen päässä tai lähempänä) parven säteilypistettä. Kaksi näkemääni meteoria oli jotain muuta kuin kvadrantideja - nämä molemmat itse asiassa kuuluivat kirkkautensa ja visuaalisen näyttävyytensä puolesta yön parhaaseen antiin. Vastaavalle näyttävyystasolle ylsi oikeastaan vain yksi näkemistäni kvadrantideista.

Myös tässä kuvassa näkyy kvadrantidien parveen kuuluvan meteorin jättämä viiru. Sitä etsiville vinkiksi, että löytyy Lohikäärmeen tähdistön alueelta.