Hastingsin kaari

Halotiede tuntee useampia vasta-aurinkokaaria, eli sellaisia halomuotoja jotka muodostavat silmukan valonlähteen vastapuolisella taivaalla. Silmukka leikkaa itsensä ja myös horisonttirenkaan (sikäli kuin se on näkyvissä) vasta-auringon kohdalla, eli taivaanpallon kohdassa joka sijaitsee samalla korkeuskulmalla kuin valonlähde, mutta atsimuutin suhteen tarkkailijan varjon osoittamassa suunnassa. Niin kuin kaikille muillekin halomuodoille, myös kullekin vasta-aurinkokaarella on osoitettavissa yksi (mahdollisesti useampi) selitysmalli, joka pitää sisällään kuvauksen ilmiötä aiheuttavan jääkiteen muodosta ja orientaatiosta sekä valonsäteen kulkemasta reitistä jääkiteen sisällä. Vasta-aurinkokaaret on nimetty sen teoreetikon mukaan joka kutakin selitysmallia on ensimmäisenä ehdottanut.

Oma havaintohistoriani kaikkien vasta-aurinkokaarten suhteen on oikeastaan lähinnä säälittävä ja koostuu muutamasta enemmän tai vähemmän epämääräisestä visuaalihavainnosta, joille ei ole olemassa tukea valokuvista, sekä joistakin pinoamalla esiin saaduista tapauksista. Kesäkuun 16. päivän halonäytelmä Readingissa paikkasi tätä puutetta oivallisesti. Tosin, visuaalisesti en vasta-aurinkokaaria tälläkään kertaa huomannut, mutta myöhempi kuvankäsittely toi niitä esiin kaksinkin kappalein. Wegenerin kaari on vasta-aurinkokaareksi yleinen ja tulee omissa kuvissani esiin useammassakin tuon päivämäärän pinossa, mutta Hastingsin kaari on superharvinaisuus. Näytelmä piti sisällään koko joukon muitakin kiinnostavia halomuotoja. Taivaanvahtiin tekemässäni raportissa Kernin kaari varasti päähuomion, mutta itse sain suurimman tyydytyksen nimenomaan Hastingsin kaaresta. Siitähän minulla ei aikaisempia havaintoja ollut.

Oheinen kuvakollaasi sisältää kontrastivahvistetun (epäterävä maski), värikanavavähennetyn (sininen-punainen) sekä tietokonesimuloidun (HaloPoint 2.0) version samasta tilanteesta. Tietokonesimulaatioon lisätyt kirjaimet näyttävät Hastingsin (H), Wegenerin (W), Parryn (P), Lowitzin (L) ja Tapen (T) kaarien sekä aurinkokaaren (A) paikan kuvassa. Merkittyjen muotojen lisäksi kuvassa on useita tavanomaisempia haloja.

Käsitys kuunpimennyksistä

Kuu pimenee ajautuessaan Maan varjoon. Kuunpimennykset jaetaan kolmeen pääryhmään sen mukaan pimeneekö Kuu kokonaan vai osittain - vai tapahtuuko pimennys yksinomaan puolivarjon alueella. Viimemainittu tilanne on havaitsijan kannalta haastavin ja vähiten antoisa. Osittainen pimennys on jo astetta tai kahta näyttävämpi luonnonnäytelmä, mutta parhaat hetket ovat käsillä tietenkin vain täydellisen kuunpimennyksen aikana. Sekä kuun- että aurigonpimennyksiä osataan nykyisin ennustaa sekuntien tarkkuudella kymmeniksi ellei sadoiksi vuosiksi tulevaisuuteen. On tyypillistä että Kuu ei pimennyksen syvimmässäkään vaiheessa pimene niin paljoa etteikö se vaivatta erottuisi pilvettömältä mutta pimeältä taivaalta, sillä Maan ilmakehästä siroaa huomattava määrä valoa myös täysvarjon alueelle. Kuun kirkkaus kylläkin väistämättä putoaa murto-osaan tavallisen täydenkuun kirkkaudesta, ja samalla Kuu värjäytyy verenpunaiseksi.

Kuunpimennykset ovat verraten pitkäkestoisia ilmiöitä. Syyskuun 28. päivän pimennys kaikkine vaiheineen kesti hyvinkin viisi tuntia ja täydellinenkin vaihe noin 72 minuuttia. Heräsin katsomaan ja kuvaamaan ilmiötä pian aamukahden jälkeen. Tuohon aikaan pimennys olikin jo osittaisessa vaiheessa. Täydellinen vaihe koitti pian aamukolmen jälkeen ja pimennyksen syvin vaihe hieman ennen aamuneljää. Seurasin pimennystä täydellisen vaiheen loppumiseen asti. Sää olisi tuskin voinut olla parempi, joten saatoin ottaa edustavan kuvasarjan digikameraa ja linssikaukoputkea hyväksi käyttäen.