Valkea sateenkaari

Kylmänä marraskuisena aamuna ilmassa oli ohuelti sumua ja mieleeni juolahti etsiä sumukaarta. Se löytyikin helposti! Kuperan peilin pinnasta tämä kaunis ilmiö jopa pomppasi esiin, samaten kuin laajakulmaobjektiivin ja kameran läpi katsottaessa, mutta apuvälineittä kaari oli vaikeammin hahmotettavissa.

Jostain syystä en näitä sateenkaaren pikkuserkkuja ole oikein koskaan oppinut näkemään. Luulisin sumukaaren olevan kutakuinkin jokasyksyinen ilmiö, mutta olenkohan niitä kaikkien näiden vuosien aikana edes puolta tusinaa nähnyt? Ehken vain ole tullut katsoneeksi peiliin.

Sumukaari syntyy valon sirotessa pienistä - oleellisesti sadepisaraa pienemmistä - vesipisaroista. Pisaran koolla on merkitystä syntyvän kaaren ulkomuodon kannalta. Yleensä sumukaaret ovat lähes värittömiä ja reunoiltaan epäteräviä. Kaaren koon suhteen sumukaari ei silti jää paljoa jälkeen sateenkaaresta (vaikka oheinen kuva toisen vaikutelman saattaa antaa).

Värikanavamenetelmä

Digiaikana halokuvien prosessointi on nopeaa ja tehokasta. Moninaiset työkalut antavat ennakkoluulottomalle kokeilijalle hyvän lähtökohdan kuvan esteettisyyden ja näyttävyyden kohentamiseen, mutta myös himmeiden, ehkä visuaalisesti havaitsematta jääneiden, muotojen löytämiseen tietokoneen näytöltä. Erityisesti epäterävä maski on jo saavuttanut legendaarisen maineen haloharrastajan työkaluna, vaikkakin maskiin liittyy omat ongelmansa. Näistä kiusallisin lienee maskin taipumus tuottaa epätodellisia piirteitä ja yksityiskohtia (artefakteja), jotka sopivasti sattuessaan saattavat näyttää hyvinkin erehdyttävästi aidoilta halomuodoilta.

Kesäkuussa Taivaanvahdin vakiokommentoijat kohkasivat paitsi 24. päivän suurhalonäytelmästä, myös uudesta ja yksinkertaisesta menetelmästä halokuvien käsittelyyn. Tämä uusi menetelmä perustuu digikuvan värikanavien sisältämän informaation, tai oikeastaan eri kanavien välisten erojen, korostamiseen. Sopivalla lineaarikombinaatiolla on mahdollista hävittää halomuotojen tunnistamista hankaloittavat pilvikuidut lähes täysin näkymättömiin, jolloin ne kiinnostavimmat piirteet eli halot tulevat esiin.

Halonäytelmä 16.4.2012. Ylävasemmalta myötäpäivään: (1) käsittelemätön, (2) epäterävällä maskilla käsitelty, (3) värikanavamenetelmällä käsitelty, ja (4) sekä värikanavamenetelmällä että epäterävällä maskilla käsitelty kuva.

Viime aikoina on läntisellä halorintamalla ollut verraten nihkeästi uutta raportoitavaa, joten koin luontevaksi tehdä ensikokeiluni värikanavamenetelmällä hieman vanhempaa materiaalia käyttäen. Huhtikuussa 2012 valokuvasin pienimuotoista iltanäytelmää, jonka parhaina muotoina havaitsin yläkuperan Parryn kaaren sekä yläprimäärin Tapen kaaren. Kuten kuvista nähdään, värikanavamenetelmä todellakin hävittää suuren osan pilvikuiduista ja tuo 22 asteen ylläsivuavan kaaren ympäristössä olevat halot kauniisti esiin. Hieman näyttäisi siltä että näytelmässä on mukana yläkuperaa Parrya sivuava (rengasmainen) Lowitzin kaaren komponentti, joskin tämä tulkinta jättää tilaa spekuloinnille. Sekä epäterävää maskia että värikanavamenetelmää soveltamalla halokaaret korostuvat entisestään. 22 asteen sivuavan ja yläkuperan Parryn kaaren päällekkäiset v-muodot tulevat lopulta hyvinkin selvästi esiin.

Halonäytelmä 22.9.2012. Ylävasemmalta myötäpäivään: (1) Epäterävällä maskilla käsiteltyjen kuvien keskiarvopino, (2) värikanavamenetelmällä käsitelty (muuten käsittelemättömien kuvien) keskiarvopino, (3) värikanavamenetelmällä käsitelty epäterävällä maskilla käsiteltyjen kuvien keskiarvopino, ja (4) näytelmän tietokonesimulaatio.

Sovelsinpa menetelmää myös monimuotoisempaan syyskuun halonäytelmään, niin ikään vuodelta 2012. Kuvasin näytelmää ajan kanssa ja antaumuksella, ja kuvia pinoamalla sain näytelmästä irti useitakin harvinaiseksi laskettavia halomuotoja. Tämä on edelleen ainoa havaintoni aurinkokaaresta. Tässä tapauksessa värikanavakäsittely, ainakin epäterävän maskin kokeneista kuvista koostettuun pinoon sovellettaessa, tuo lisää halomuotoja esiin: Aurinkokaaren oikealta puolelta paljastuu pätkät sekä ala-aurinkokaaresta että Wegenerin vasta-aurinkokaaresta. Vain epäterävällä maskilla käsitellyssä pinossa nämä halomuodot hukkuvat auttamatta pilvikuitujen sekaan. Myös Tapen kaaren väkäsmäinen muoto tulee voimakkaassa käsittelyssä selväksi. Parryn kaaren (sekä yläkupera että yläkovera) ja Lowitzin kaaren (sekä ylempi että rengasmainen) osamuodot 22 asteen suunnalla jättävät nyt hyvin vähän arvailun varaa. Tietokonesimulaation mukaan zeniitinympäristön kaaren alapuolella tulisi olla 46 asteen kontaktikaari, mutta se ei mielestäni näissä kuvissa toistu riittävän selvästi.

Supernova

Jos joku ylläpitäisi ja julkaisisi jonkinlaista "viikon kuvatuimmat tähtitaivaan kohteet" -listaa, niin tämän viikon listakärki olisi ehkä Ison Karhun sikarigalaksi M82, jossa taannoin havaittiin uusi supernova. Sen kuvaamista minäkin kokeilin lauantai-iltana 25.1.2014. Maailmanlaajuisesta ensihavainnosta oli tuolloin kulunut neljä vuorokautta. Tämän supernovan sanotaan olevan meitä lähin pariinkymmeneen vuoteen, sijaitseehan M82 kohtuullisesti vain 12 miljoonan valovuoden etäisyydellä Linnuradasta. En muista koskaan nähneeni oikeaa supernovaa omin silmin.

M82 on minulle tuttu havaintokohde vuosien takaa. Siitä huolimatta oikean kohteen saaminen kameran näkökenttään otti oman aikansa, mutta oli vaivana pienempi kuin tarkennuksen saaminen edes suunnilleen kohdalleen. Seurantamoottorin virkaa hoitava GPS-moduuli ei ikävä kyllä toiminut ihan niin hyvin kuin pitäisi (lieneekö paristossa ollut virrasta puutetta), minkä vuoksi jouduin rajoittamaan yksittäisvalotukset 30 sekuntiin, ja myös jättämään suuren osan valokuvatuista ruuduista kokonaan käyttämättä. Seitsemästä ruudusta pinottu ja sittemmin rajattu loppukuva on nyt tässä esillä: M82 on kuvan vasemmassa reunassa nähtävä pitkänomainen sumuläiskä (supernova on osoitettu vihreiden viivojen avulla). Kuvan oikeaa puoliskoa hallitsee galaksi M81, josta on erotettavissa jopa kierteishaarojakin.