Syyskuun suuri halonäytelmä

51 ruudun pino auringon korkeudella 23 astetta (vasemmalla) sekä pinokuvaa vastaava tietokonesimulaatio (oikealla). Simulaatio on toteutettu Jukka Ruoskasen laatimalla HaloPoint 2.0 -ohjelmalla. 

Kaleidoskooppikaarten ryhmään kuuluva aurinkokaari on halohavaitsijoiden piireissä legendaarinen halomuoto, vaikka siitä nykyään tehdäänkin havaintoja vuosittain ihmisen toimintaan liittyvien jääsumujen esiintymiskausilla. 1990-luvulla, kun itse tein säännöllisiä halohavaintoja nykyistäkin innokkaammin (ja tunteikkaammin), koko Suomen alueelta tunnettiin luotettavia aurinkokaarihavaintoja vain kourallinen. Yläpilvinäytelmissä aurinkokaari on edelleen erittäin harvoin tavattu muoto. Monen muun harrastelijan tavoin aurinkokaaren näkeminen on minulla ollut pitkäaikainen haave, joka toistaiseksi odottaa toteutumistaan. Syyskuun 22. päivänä tämän haaveen toteutuminen oli jo aika lähellä.

Aurinkokaari syntyy pitkien kuusikulmiopohjaisten jääkiteiden (pylväskiteiden) asennoituessa siten, että kiteen kuudesta sivutahkosta kaksi on vaakatasossa; tällöin muut neljä sivutahkoa ovat kukin 60 astetta vaakatasoon nähden kallellaan. Tämä kideasento on poikkeuksellinen, mikä osaltaan selittää aurinkokaaren harvinaisuutta. Samasta kiteen asennosta syntyy koko joukko muitakin harvinaisia halomuotoja, joista varmastikin useimmin tavataan yläkoveraa Parryn kaarta. Tapanani on ottaa taivaanlaen seutu erityistarkkailuun aurinkokaaren näkymisen varalta aina Parryn kaaren näkyessä. Kuten edellisestä blogitekstistäni ilmenee, näitä tilanteita osuu kohdalle tyypillisesti pari kertaa vuodessa, vaikkakin otolliset tilanteet ovat yleensä valitettavan lyhytaikaisia.

Syyskuun 22. päivän halonäytelmä oli poikkeuksellinen nimenomaan harvinaisten muotojen pitkän ajallisen keston vuoksi. Yläkovera Parryn kaari näkyi heikosti kuperan peilin pinnalla jo ensimmäisen kuvasarjan aikana, kellon ollessa hieman yli kolmen, ja auringon ollessa 32 asteen korkeudella. Välissä oli joitakin vähemmän intensiivisiä jaksoja, näytelmän alkupuolella jopa kokonaan halotontakin aikaa, mutta Parryn kaari seurueineen kävi taivaankannella iltakuuteen mennessä useamman kerran. Kuten tavallista, halot näkyivät melko epätasaisessa ja kuituisessa yläpilvessä, mikä loi otolliset edellytykset kuvien pinoamiselle. Niinpä valokuvasin näytelmää pääasiassa sarjakuvaus-asetuksin, valottaen yksittäisiä ruutuja muutamien sekuntien aikavälein, ja kääntäen kameran asentoa tarpeen mukaan muutamien minuuttien jaksolla. Harmillista kyllä, jouduin muistikortin täyttymisen uhatessa harventamaan aikaintervallia ja lyhentämään kuvasarjoja näytelmän loppupuolella, vaikka harvinaiset halomuodot olisivat tuolloin olleet oikeastaan parhaimmillaan.

10 ruudun pino sekä vastaava tietokonesimulaatio auringon korkeudella 11 astetta. 

Yläkoveran Parryn kaaren lisäksi näin visuaalisesti (havaintohetkellä) yläkuperan Parryn kaaren ja ylemmän Tapen kaaren, sekä tavanomaisista halomuodoista 22 asteen renkaan, sivuauringot, 22 asteen ylläsivuavan kaaren, zeniitinympäristön kaaren, 46 asteen renkaan, 46 asteen ylläsivuavan kaaren sekä horisonttirenkaan. Jälkikäteen pinottuja kuvia käsitellessäni sain lisäksi esiin kauan kaipaamani aurinkokaaren sekä Lowitzin kaaren ylemmän ja rengasmaisen komponentin. Lowitzin kaarista minulla on aikaisempiakin havaintoja, ei toki montaa eikä varsinkaan yhtä kirkkaita tapauksia kuin tämänkertainen.

Aurinkokaari näkyy ylemmässä kuvassa valkeana zeniitin kiertävänä silmukkana ja on helpoin erottaa kuvan yläosassa zeniitinympäristön kaaren oikealla puolella. Myös alemmassa kuvassa on viitteitä aurinkokaaresta, vaikkakin pilvikuidut ovat tässä kohtaa enemmän häiriöksi. Toisaalta Parryn, Lowitzin ja myös Tapen kaaret ovat alemmassa kuvassa selvemmin esillä. Näytelmästä on enemmän kuvamateriaalia, lähinnä yhden minuutin ajalta koostettuja pinokuvia mutta myös joitakin yksittäisruutuja, picasa-tililläni, Ursan Taivaanvahti-järjestelmässä sekä englantilaisen Les Cowleyn ylläpitämällä Atmospheric Optics -sivustolla.