Haloharvinaisuuksien tilastollisia piirteitä

Ennen valokuvauksen digitaalivallankumousta joillakin suomalaisilla tähtitieteen ja lähialojen harrastajilla oli tapana tehdä piirroshavaintoja taivaalla näkyneistä haloilmiöistä. Kukin havaitsija listasi kalenterikuukauden aikana näkemänsä tavanomaiset halot rasti ruutuun -periaatteella listalomakkeelle. Epätavanomaisia halomuotoja varten käytössä oli erillinen lomake, jossa oli (listalomaketta) enemmän tilaa piirroksille ja havaintokokemuksesta raportoimiselle. Kuukauden päätteeksi täytetyt lomakkeet lähetettiin tiedoksi Ursan halojaostoon, joka antoi havainnoista jonkinlaista palautetta joko puhelimitse, kirjeitse, tai sitten kuudesti vuodessa ilmestyneen Ursa Minor -lehden sivuilla.

Tavanomaisiksi haloiksi luettavien muotojen lista vaihteli vuosien mittaan jonkin verran. Sikäli kuin itse muistan, vuosituhannen vaihteen tienoolla näiksi luettiin 22 asteen rengas, auringonpilari, sivuauringot, 22 asteen sivuavat kaaret, zeniitinympäristön kaari, 46 asteen rengas, 46 asteen ylläsivuava kaari, horisonttirengas, sekä ala-aurinko. Kesäkaudella tyypillisen kuukauden aikana yksittäinen havaitsija saattoi melko helpostikin nähdä tavanomaisia halomuotoja useampana kuin 15 päivänä, parhaina kuukausina ehkä 25 päivänä, mutta pimeinä syystalven jaksoina kuukausittainen halopäivien lukumäärä jäi usein alle viiden.

Nykyaikana kaikilla on hyvät digitaalikamerat ja jopa kännykällä saa kelvollisia halokuvia käytännössä ilmaiseksi. Kukapa enää jaksaisi nähdä havaintopiirrosten tekemisen vaivan? 90-luvulla opitut käytännöt kuitenkin vaikuttavat omaan havaintotoimintaani edelleen. Näin on erityisesti silloin kun ilmenee mahdollisuus havaita muita kuin em. tavanomaisten halojen listalla mainittuja muotoja.

Perinteisesti Suomessa on ajateltu, että runsaimmat halonäytelmät näkyvät keväällä (tosin viimeisen vuosikymmenen aikana on jossain määrin opittu hyödyntämään myös hiihtokeskusten ympärillä talvipakkasilla tavattavat poikkeusolosuhteet). Meneillään oleva syksy on Englannissa ollut halojen suhteen ilahduttavan runsas, mikä on saanut minut pohtimaan vuodenaikojen välisiä suhteita täkäläisessä ilmastossa. Näillä miettein laadin eräänlaisen kaavion epätavanomaisia halomuotoja sisältäneistä halonäytelmistä Berkshiren taivaalla.

Kaaviossa aika juoksee myötäpäivään vihreää spiraalia pitkin; spiraali alkaa (kuvan keskellä) elokuusta 2009 ja päättyy (ulkokehällä) loka-marraskuun taitteeseen 2012. Siniset pisteet kuvaavat päiviä, jolloin olen nähnyt (tai löytänyt yksittäisistä pinoamattomista valokuvista) epätavanomaisia halomuotoja. Näitä päiviä on reilun kolmen vuoden ajalle osunut 16. Kaavio antaa jonkin verran vahvistusta tuntumalleni syksyn paremmuudesta kevääseen nähden - mutta kesä näyttäisi olevan vielä syksyäkin parempaa aikaa. Otanta on toki naurettavan pieni vakavampimielistä tulkintaa ajatellen. Kesän ylivertaisuus korostuu lähinnä vuoden 2010 ansiosta, kun taas syksy pärjää vertailussa pääasiassa kuluvan vuoden erinomaisuuteen nojaten.

Olen siis nähnyt harvinaisia haloja 16 päivänä (joulukuun 2010 näytelmä tosin näkyi illalla kuunvalossa). Harvinaisten halomuotojen kokonaismäärä näissä 16 näytelmässä on 22, joten kovin runsaista ja monimuotoisista näytelmistä ei ole ollut kysymys. Useimmin havaitsemani harvinainen halomuoto on 120 asteen sivuaurinko - tämän, pääsääntöisesti valkean kirkastuman, olen nimittäin nähnyt jo kymmenen kertaa Englannissa asuessani. Yläkovera Parryn kaari on näkynyt kuudesti (samaan aikaan 120 asteen sivuauringon kanssa kolmesti). Yläkupera Parryn kaari, samoin kuin Tapen kaari, ovat molemmat näkyneet kahdesti. Näiden lisäksi olen kerran löytänyt valokuvista 9 asteen renkaan ja myös kerran nähnyt 23 asteen ylemmän parheelian.